Sain tänään sähköpostia otsikolla ILMAHYÖKKÄYS!

Oli lämmin aurinkoinen kesäpäivä. Eläkeläinen Saku veteli tirsoja hiekkalaatikollaan. Minä istuskelin patiolla aurinkovarjon alla. Mutta meille eläkeläisille vahtikoiraksi otettu Hupi oli suorittamassa virkatehtäväänsä kentällä koivun alla.

Harakka lensi koivun alaoksille. Hupi katsoi ylös ja tuumasi " ai harakka, ei vaaraa " Väärin! Harakka katseli tarkkaan, missä Saku on sitten vilkaisi, missä minä olen. Sitten harakka katseli tarkkaan Hupia ja päästi paskan. Ohi meni. Harakka korjasi paikkaansa parikymmentä senttiä. Joutui oikein punnertamaan, että seuraava pommi lähtisi. Taas katseli alas. Taas ohi.
Siinä vaiheessa jouduin puuttumaan peliin. Harakka päästi räkäkäkäkään ja lensi Aidanjuuren mummon sipulipenkkiä tonkimaan.
Varsinainen häirikkö.

On se kumma, että virkatehtävää suorittava vahtikoira joutuu tällaisen hyökkäyksen kohteeksi. Minulle tuo oli tuttua, mutta että eläinmaailmassakin!

Sähköposti on isältäni, eläkkeellä olevalta ylikonstaapelilta.

Kun synnyin, isoveljeni, poliisikoirakoulusta potkut saanut susikoira nimeltä Panu oli kaksi vuotias. Seuraavat 37 vuotta olenkin sitten saanut kuulla tarinoita siitä, kuinka Panu oli ainoa, joka löysi ihmisen puusta, tai kuinka Panu oli aitauksestansa seurannut muiden poliisikoirakokelaiden treenejä, ja kun sitten oli heidän vuoronsa, oli Panu jo opiskellut kaikki tottis-liikkeet etukäteen - paitsi sitä, josta sai sitten ne potkut. Potkut tuli, kun "eteen" ja "ota kiinni" käsimerkki menivät sekaisin, ja Panu kävi puraisemassa viereisellä kentällä olevaa tuomaria.

Synnyin siis koiraperheeseen. Kun siskoni syntyi kolme vuotta myöhemmin, ensi tutustumisen suoritin nuuskimalla. Lapsena lempileikkimme oli koira. Oltiin tietty sussareita. Minä nimeltä Roope ja sisko nimeltään Roosa. Polvet ovat arvilla edelleen siitä konttaamisesta.

Kun täytin 12-vuotta, jätti aika Panusta. Vanhempamme olivat sydämensä murtaneita. "Ei enää ikinä koiraa". Kului vajaa kaksi vuotta. Mummo soitti ja kertoi, että mökin naapuriin oli syntynyt sekarotuisia koiranpentuja, että josko olisimme kiinnostuneita. Asiaa harkittiin varmasti ainakin sen kaksi minuuttia. Mummo varasi meille sieltä uroksen, jolle oli tuleva nimeksi Roope. Kun pennut olivat kuusi viikkoa vanhoja, kävimme niitä koko perheen voimin katsomassa. Roope roikkui koko ajan emänsä nisässä, ja olikin pentueen suurin. Itse silmäilin sitä syrjään vetäytyvää harmaata, sitä erilaista, ehkä itsenäistä.

Lähdimme takaisin kotiin. Viikko pitää vielä odottaa. Illalla, kun olimme jo siskon kanssa pedissä, vanhemmat tulivat huoneeseemme ja sanoivat, että voitaisiinhan me ottaa sieltä toinenkin.. Harmaasta tuli Rosso, minun ensimmäinen koirani.

Vuodet vierivät. Kasvoimme siskon kanssa. Kavereista tuli tärkeitä. Pääsin yli-opistoon. Oli aika itsenäistyä. Maailma edessä, lapsuus takana. "Pojat" olivat silloin 8-vuotiaita. Vanhemmat muuttivat maalle, ja sinne pääsivät Roope ja Rossokin eläkepäiviä viettämään. Tai asiasta ei edes keskusteltu. Isä ei pojista halunnut luopua, "antaa johonkin opiskelijaboxiin".

Opiskelin, seurustelin, matkustelin. Kului seitsemän vuotta. Väitöskirjani oli jo melkein valmis. Olin menossa kohti kansainvälisen tutkijan uraa. Mutta - koira. Elämä tuntui vajaalta, kun ei ollut koiraa. Vasemman käteni hermot tuntuivat suorastaan surisevan. Kävelylenkit olivat turhia, kun sitä ei tehnyt koirakaverin kanssa. Sohvalla köllöttäminen tuntui tyhjältä, kun kukaan ei maannut polvilokosessa. Mutta kun se jatkuva matkustaminen.

Teimme siskon kanssa diilin. Minä otan koiran, koska hän ei voi perheessä olevan allergian takia ottaa omaa, mutta hän hoitaisi koiraani jokaisen työmatkani aikana. Rupesin etsimään koiraa, sekarotuista koiraa. Tiesin pentutehtailusta, koiratrokareista ja -salakuljettajista. Tiesin myös, mitä koiralta haluan, sen kuinka iso se suurin piirtein saisi olla, sukupuolen, karvanhoitovaatimukset, vietit, aktiivisuustarpeen, sopeutuminen lähiö- ja kerrostaloasumiseen jne. Tämä kaikki, jotta koiralla, että minulla olisi hyvä olla yhdessä parhaassa tapauksessa sen seuraavat 15 vuotta! Olin myös opiskellut koirien "kouluttamista". Halusin, että koirasta tulee yhteiskuntakelpoinen, sen kanssa olisi helppo liikkua, siitä tulisi reipas, sopivasti itsenäinen, tasapainoinen ja onnellinen koira.

Etsin sopivaa koiraa puoli vuotta. Lopulta luin ilmoituksen "luppakorvaisista koiranpennuista". Emossa kuulemma beagleä ja cockeria, isä tuntematon. Vahinkopentu maalaistalosta Etelä-Pohjanmaalla. Yksi pentu vielä vapaana, uros, 10 vko. Eikun auto alle ja sisko ja siskon miehen kanssa katsomaan! Ajoimme tunteja, kesäkuu ja hirveä helle. Perillä maalaistalon pihalla vastaamme juoksi kolme iloista juuri metsälenkiltä tullutta koiranpentua. Yksi hymyili minulle etuhampaillaan. Hänestä tuli Remu. Minun Remuni, elämäni koira.

Meillä on yhteistä taipaletta takana nyt kahdeksan vuotta. Remusta tuli juuri sellainen kuin halusin. Yhteiskuntakelpoinen, iloinen onnellinen koirakumppani. Onnittelin itseäni monta vuotta, että miten onnistuinkaan tekemään kaiken oikein. Tai niin luulin.

Remu täytti kolme. Remu tarvitsi kaverin. Taas koiran etsintään. Luin ilmoituksen porokoiran ja itä-siperian laikan vahinkopentueesta. Tutkin rotuja. Roopessa ja Rossossa oli ollut porokoiraa, joten ajattelin tuntevani tyypin. Opiskelin laikasta. Sopii kuulemma myös kotikoiraksi, eikä siis pelkästään työkoiraksi metsälle. Remun kaverista tuli Hupi.

Hupi olikin oikea ilopilleri, ja tottelevainen kuin mikä. Aina tassu lipassa. Olin jo tottunut Remun, wanabe-beaglen, itsenäisiin irtiottoihin. Yksi ongelma Hupin kanssa kuitenkin oli, Hupi hälytti kaikesta - haukkumalla. Hupi huomioi kaiken ja kokoajan. Lenkit olivat pelkkää haukkumista ja hihnassa hysteerisesti vetämistä. Muita koiria pelättiin, ja niille rähjättiin. Koira oli kokoajan kierroksilla. Tein neljä vuotta töitä "ongelman" kanssa. Päivälenkeillä treenausta, siedätystä jne. ja aamuöisin käytiin juoksemassa vapaana metsässä. Mikään ei auttanut. Hupia ahdisti. Koko ajan liikaa kaikenlaista ärsykettä. Minulla oli kädet täynnä Hupin kanssa ja Remu jäi paitsioon. Lenkeillä vain roikkui mukana.

Tuli talvi 2014. Minulla oli työmatkat joulu- ja tammikuussa. Helmikuussa sairastin sikainfluenssan, ja taas reissuun maaliskuussa. Pojat kokoajan hoidossa. Remu siskollani, ja Hupi isälläni maalla. Maaliskuun työmatkan jälkeen isäni kysyin minulta, josko saisi pitää Hupin. Hänellä oli toki omakin koira, sekarotuinen sussari Saku, mutta Hupi olisi kuulemma kunnon ilopillerilisä heidän eläkeläisten joukkoon. Olin ounastellut etukäteen, että kysymys on tulossa. Silti mahani muljahti. Hupi on mun vauva. Enkä halunnut myöntää, että olin epäonnistunut. Tiesin kuitenkin, että minun on nyt ajateltava kaikkien muiden parasta, eikä omaa tyhjäsyli-syndroomaani tai "hankin koiran, ja hoidan sen loppuun"-periaatettani. Päätöksen teko oli lopulta järkisyin helppo. Hupi ja isä ovat toisilleen, Hupi pääsee maalle, jossa vähemmän ärsykkeitä ja selkeä elämänrytmi, Remu pääsee paitsiosta, ja pakko myöntää, omakin elämä helpottuisi. Silti tuntui pahalta kuukausia. Isä yritti helpottaa oloani kirjoittamalla minulle juttuja "mustavalkoisen vahtikoiran" tempauksista, joista yksi tämän jutun alussa. Parin kuukauden jälkeen uskaltauduttiin Remun kanssa käydä moikkaamassa Hupia. Pojat olivat innoissaan toistensa näkemisestä. Hupi tuli kokoajan vaatimaan minulta hellyyttä ja rapsutuksia. Lähdön hetkellä kuitenkin istui isäni vieressä rauhallisena. "Moikka, oli kiva nähdä, mutta mä kuulun tänne". Tuli hyvä olo.

Ennen  tapaus Hupia olin suorastaan ylimielisen muka tietoviisas sen suhteen, että kuka oikea koiraihminen muka ikinä voisi luopua koirastaan, perheenjäsenestään. "Kodinvaihtaja" sai aina aikaan säälintunteita koiraa kohtaan ja melkein vihaa luopujaa kohtaan. "Kyllä kouluttamisella saa korjattua kaiken". Paljon mahdollista, että saakin. Olen sivusta seurannut useampaakin menestystarinaa. Mutta vaikka Remun kanssa onnistuin täydellisesti, Hupin kanssa epäonnistuin täydellisesti.

Tarinan opetus? En tiedä. Olkoon vain onnellinen loppu:

Olimme pihahommissa.  Lehtipuhaltimella roskia kasaan ja kuusi kuormaa tavaraa alatontille mätänemään. Taukoakin pidettiin ja Hupi rupesi petaamaan koirien hiekkalaatikkoon kuoppaa, missä voisi sitten koisia. Kesken kaivuun tuijotettiin silmät pyöreinä kuoppaan.  Ei menty lähemmäksi. Minua rupesi kiinnostamaan, mikä siellä oikein on.  No siellähän oli kaksi isoa kastematoa. Kuka sitä nyt voisi mennä sellaiseen kuoppaan koisimaan, jossa on matoja.  En minä ainakaan. Ei auttanut kuin poistaa madot kuopasta, että Herra Hupi pääsee tauolle.  Ja onhan se isin tehtäviä, noi madon poistot.

Kirjoittanut Heidi Viljanen

Etelä-Suomen Seropit ry

puheenjohtaja