maanantai 10. elokuuta 2015

Sain tänään sähköpostia otsikolla ILMAHYÖKKÄYS!

Oli lämmin aurinkoinen kesäpäivä. Eläkeläinen Saku veteli tirsoja hiekkalaatikollaan. Minä istuskelin patiolla aurinkovarjon alla. Mutta meille eläkeläisille vahtikoiraksi otettu Hupi oli suorittamassa virkatehtäväänsä kentällä koivun alla.
Harakka lensi koivun alaoksille. Hupi katsoi ylös ja tuumasi " ai harakka, ei vaaraa " Väärin! Harakka katseli tarkkaan, missä Saku on sitten vilkaisi, missä minä olen. Sitten harakka katseli tarkkaan Hupia ja päästi paskan. Ohi meni. Harakka korjasi paikkaansa parikymmentä senttiä. Joutui oikein punnertamaan, että seuraava pommi lähtisi. Taas katseli alas. Taas ohi.
Siinä vaiheessa jouduin puuttumaan peliin. Harakka päästi räkäkäkäkään ja lensi Aidanjuuren mummon sipulipenkkiä tonkimaan.
Varsinainen häirikkö.
On se kumma, että virkatehtävää suorittava vahtikoira joutuu tällaisen hyökkäyksen kohteeksi. Minulle tuo oli tuttua, mutta että eläinmaailmassakin!

Sähköposti on isältäni, eläkkeellä olevalta ylikonstaapelilta.

Kun synnyin, isoveljeni, poliisikoirakoulusta potkut saanut susikoira nimeltä Panu oli kaksi vuotias. Seuraavat 37 vuotta olenkin sitten saanut kuulla tarinoita siitä, kuinka Panu oli ainoa, joka löysi ihmisen puusta, tai kuinka Panu oli aitauksestansa seurannut muiden poliisikoirakokelaiden treenejä, ja kun sitten oli heidän vuoronsa, oli Panu jo opiskellut kaikki tottis-liikkeet etukäteen - paitsi sitä, josta sai sitten ne potkut. Potkut tuli, kun "eteen" ja "ota kiinni" käsimerkki menivät sekaisin, ja Panu kävi puraisemassa viereisellä kentällä olevaa tuomaria.
Synnyin siis koiraperheeseen. Kun siskoni syntyi kolme vuotta myöhemmin, ensi tutustumisen suoritin nuuskimalla. Lapsena lempileikkimme oli koira. Oltiin tietty sussareita. Minä nimeltä Roope ja sisko nimeltään Roosa. Polvet ovat arvilla edelleen siitä konttaamisesta.

Kun täytin 12-vuotta, jätti aika Panusta. Vanhempamme olivat sydämensä murtaneita. "Ei enää ikinä koiraa". Kului vajaa kaksi vuotta. Mummo soitti ja kertoi, että mökin naapuriin oli syntynyt sekarotuisia koiranpentuja, että josko olisimme kiinnostuneita. Asiaa harkittiin varmasti ainakin sen kaksi minuuttia. Mummo varasi meille sieltä uroksen, jolle oli tuleva nimeksi Roope. Kun pennut olivat kuusi viikkoa vanhoja, kävimme niitä koko perheen voimin katsomassa. Roope roikkui koko ajan emänsä nisässä, ja olikin pentueen suurin. Itse silmäilin sitä syrjään vetäytyvää harmaata, sitä erilaista, ehkä itsenäistä.
Lähdimme takaisin kotiin. Viikko pitää vielä odottaa. Illalla, kun olimme jo siskon kanssa pedissä, vanhemmat tulivat huoneeseemme ja sanoivat, että voitaisiinhan me ottaa sieltä toinenkin.. Harmaasta tuli Rosso, minun ensimmäinen koirani.

Vuodet vierivät. Kasvoimme siskon kanssa. Kavereista tuli tärkeitä. Pääsin yli-opistoon. Oli aika itsenäistyä. Maailma edessä, lapsuus takana. "Pojat" olivat silloin 8-vuotiaita. Vanhemmat muuttivat maalle, ja sinne pääsivät Roope ja Rossokin eläkepäiviä viettämään. Tai asiasta ei edes keskusteltu. Isä ei pojista halunnut luopua, "antaa johonkin opiskelijaboxiin".

Opiskelin, seurustelin, matkustelin. Kului seitsemän vuotta. Väitöskirjani oli jo melkein valmis. Olin menossa kohti kansainvälisen tutkijan uraa. Mutta - koira. Elämä tuntui vajaalta, kun ei ollut koiraa. Vasemman käteni hermot tuntuivat suorastaan surisevan. Kävelylenkit olivat turhia, kun sitä ei tehnyt koirakaverin kanssa. Sohvalla köllöttäminen tuntui tyhjältä, kun kukaan ei maannut polvilokosessa. Mutta kun se jatkuva matkustaminen.

Teimme siskon kanssa diilin. Minä otan koiran, koska hän ei voi perheessä olevan allergian takia ottaa omaa, mutta hän hoitaisi koiraani jokaisen työmatkani aikana. Rupesin etsimään koiraa, sekarotuista koiraa. Tiesin pentutehtailusta, koiratrokareista ja -salakuljettajista. Tiesin myös, mitä koiralta haluan, sen kuinka iso se suurin piirtein saisi olla, sukupuolen, karvanhoitovaatimukset, vietit, aktiivisuustarpeen, sopeutuminen lähiö- ja kerrostaloasumiseen jne. Tämä kaikki, jotta koiralla, että minulla olisi hyvä olla yhdessä parhaassa tapauksessa sen seuraavat 15 vuotta! Olin myös opiskellut koirien "kouluttamista". Halusin, että koirasta tulee yhteiskuntakelpoinen, sen kanssa olisi helppo liikkua, siitä tulisi reipas, sopivasti itsenäinen, tasapainoinen ja onnellinen koira.

Etsin sopivaa koiraa puoli vuotta. Lopulta luin ilmoituksen "luppakorvaisista koiranpennuista". Emossa kuulemma beagleä ja cockeria, isä tuntematon. Vahinkopentu maalaistalosta Etelä-Pohjanmaalla. Yksi pentu vielä vapaana, uros, 10 vko. Eikun auto alle ja sisko ja siskon miehen kanssa katsomaan! Ajoimme tunteja, kesäkuu ja hirveä helle. Perillä maalaistalon pihalla vastaamme juoksi kolme iloista juuri metsälenkiltä tullutta koiranpentua. Yksi hymyili minulle etuhampaillaan. Hänestä tuli Remu. Minun Remuni, elämäni koira.

Meillä on yhteistä taipaletta takana nyt kahdeksan vuotta. Remusta tuli juuri sellainen kuin halusin. Yhteiskuntakelpoinen, iloinen onnellinen koirakumppani. Onnittelin itseäni monta vuotta, että miten onnistuinkaan tekemään kaiken oikein. Tai niin luulin.

Remu täytti kolme. Remu tarvitsi kaverin. Taas koiran etsintään. Luin ilmoituksen porokoiran ja itä-siperian laikan vahinkopentueesta. Tutkin rotuja. Roopessa ja Rossossa oli ollut porokoiraa, joten ajattelin tuntevani tyypin. Opiskelin laikasta. Sopii kuulemma myös kotikoiraksi, eikä siis pelkästään työkoiraksi metsälle. Remun kaverista tuli Hupi.
Hupi olikin oikea ilopilleri, ja tottelevainen kuin mikä. Aina tassu lipassa. Olin jo tottunut Remun, wanabe-beaglen, itsenäisiin irtiottoihin. Yksi ongelma Hupin kanssa kuitenkin oli, Hupi hälytti kaikesta - haukkumalla. Hupi huomioi kaiken ja kokoajan. Lenkit olivat pelkkää haukkumista ja hihnassa hysteerisesti vetämistä. Muita koiria pelättiin, ja niille rähjättiin. Koira oli kokoajan kierroksilla. Tein neljä vuotta töitä "ongelman" kanssa. Päivälenkeillä treenausta, siedätystä jne. ja aamuöisin käytiin juoksemassa vapaana metsässä. Mikään ei auttanut. Hupia ahdisti. Koko ajan liikaa kaikenlaista ärsykettä. Minulla oli kädet täynnä Hupin kanssa ja Remu jäi paitsioon. Lenkeillä vain roikkui mukana.

Tuli talvi 2014. Minulla oli työmatkat joulu- ja tammikuussa. Helmikuussa sairastin sikainfluenssan, ja taas reissuun maaliskuussa. Pojat kokoajan hoidossa. Remu siskollani, ja Hupi isälläni maalla. Maaliskuun työmatkan jälkeen isäni kysyin minulta, josko saisi pitää Hupin. Hänellä oli toki omakin koira, sekarotuinen sussari Saku, mutta Hupi olisi kuulemma kunnon ilopillerilisä heidän eläkeläisten joukkoon. Olin ounastellut etukäteen, että kysymys on tulossa. Silti mahani muljahti. Hupi on mun vauva. Enkä halunnut myöntää, että olin epäonnistunut. Tiesin kuitenkin, että minun on nyt ajateltava kaikkien muiden parasta, eikä omaa tyhjäsyli-syndroomaani tai "hankin koiran, ja hoidan sen loppuun"-periaatettani. Päätöksen teko oli lopulta järkisyin helppo. Hupi ja isä ovat toisilleen, Hupi pääsee maalle, jossa vähemmän ärsykkeitä ja selkeä elämänrytmi, Remu pääsee paitsiosta, ja pakko myöntää, omakin elämä helpottuisi. Silti tuntui pahalta kuukausia. Isä yritti helpottaa oloani kirjoittamalla minulle juttuja "mustavalkoisen vahtikoiran" tempauksista, joista yksi tämän jutun alussa. Parin kuukauden jälkeen uskaltauduttiin Remun kanssa käydä moikkaamassa Hupia. Pojat olivat innoissaan toistensa näkemisestä. Hupi tuli kokoajan vaatimaan minulta hellyyttä ja rapsutuksia. Lähdön hetkellä kuitenkin istui isäni vieressä rauhallisena. "Moikka, oli kiva nähdä, mutta mä kuulun tänne". Tuli hyvä olo.

Ennen  tapaus Hupia olin suorastaan ylimielisen muka tietoviisas sen suhteen, että kuka oikea koiraihminen muka ikinä voisi luopua koirastaan, perheenjäsenestään. "Kodinvaihtaja" sai aina aikaan säälintunteita koiraa kohtaan ja melkein vihaa luopujaa kohtaan. "Kyllä kouluttamisella saa korjattua kaiken". Paljon mahdollista, että saakin. Olen sivusta seurannut useampaakin menestystarinaa. Mutta vaikka Remun kanssa onnistuin täydellisesti, Hupin kanssa epäonnistuin täydellisesti.

Tarinan opetus? En tiedä. Olkoon vain onnellinen loppu:

Olimme pihahommissa.  Lehtipuhaltimella roskia kasaan ja kuusi kuormaa tavaraa alatontille mätänemään. Taukoakin pidettiin ja Hupi rupesi petaamaan koirien hiekkalaatikkoon kuoppaa, missä voisi sitten koisia. Kesken kaivuun tuijotettiin silmät pyöreinä kuoppaan.  Ei menty lähemmäksi. Minua rupesi kiinnostamaan, mikä siellä oikein on.  No siellähän oli kaksi isoa kastematoa. Kuka sitä nyt voisi mennä sellaiseen kuoppaan koisimaan, jossa on matoja.  En minä ainakaan. Ei auttanut kuin poistaa madot kuopasta, että Herra Hupi pääsee tauolle.  Ja onhan se isin tehtäviä, noi madon poistot.

Kirjoittanut Heidi Viljanen
Etelä-Suomen Seropit ry
puheenjohtaja



sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Borneo-expedition

 23.3.-25.4.2013

Taustaa: Borneo jakautuu alueellisesti neljään osaan. Eteläinen osa saarta, Kalimantan, kuuluu Indonesialle. Länsirannikolla on pieni itsenäinen Brunein sulttaanikunta, joka elää öljystä. Malesiaan kuuluu pohjoinen Sabah ja läntinen Sarawak. Tutkimusmatkan tarkoitus oli kartoittaa Sarawak-alueen Scarabaeidae-kovakuoriaisten esiintymistä ja yhteisörakennetta. Sabahin alueen lajisto tunnetaan jo kohtalaisen hyvin muun muassa matkakumppanini Eleanorin tutkimusten johdosta. Scarabaeidae-kovakuoriaiset ovat hajottajia, ja riippuen lajista, käyttävät ravintonaan erilaisia hajoavia eloperäisiä aineksia, kuten lantaa, raatoja, mätäneviä hedelmiä ja sieniä ja kariketta. Jotkin lajit ovat erikoistuneet esimerkiksi lintujen jätöksiin, kotiloiden limaan ja kuoleviin tuhatjalkaisiin (osa jopa tappaa niitä itse).

Merkittävä ero Sabahin ja Sarawakin välillä on biologin näkökulmasta niiden nisäkäslajisto. Sabahissa metsästäminen on kielletty, kun Sarawakissa paikalliset saavat edelleen metsästää omaan käyttöön. Tämän seurauksena Sabahista tavataan edelleen useita Sarawakissa jo erittäin uhanalaisia, harvalukuisia tai jopa sukupuuttoon kuolleita lajeja, kuten elefantti, oranki, erilaisia apinoita ja Binturong. Miten erilainen nisäkäslajisto tai niiden runsaudet vaikuttavat niistä riippuvaisiin kovakuoriaisiin - niiden yhteisörakenteeseen? Minua kiinnostaa myös vertailla Borneon ja Madagaskarin lantakuoriaisyhteisöjen rakennetta ja lajien levinneisyysmalleja. Molemmat ovat suuria trooppisia saaria, mutta niiden geologinen historia, erityisesti niiden eristyneisyys mantereista, eroavat. Lisäksi Madagaskarilla ei ole koskaan ollut luontaisesti kavio- ja sorkkaeläimiä ja nykypäivänä suurimmat nisäkkäät ovat 8kg painoisia makiapinoita.

Tämä on päiväkirjani Borneon matkastani. Olen kirjoittanut sitä omaksi ilokseni, eikä se sinänsä toimi matkakertomuksena tai erityisenä Borneo-mainoksena.. Kuvat saa isommaksi niitä klikkaamalla.

---

Ja sitten mennään! Videossa näkyy Mirin kaupunki ja öljypalmuviljelmiä. Kuvasarja esittää, miten viljelmät vaihtuvat sademetsään lähestyttäessä Gunung Mulun kansallispuistoa.


24.3.2013, Gunung Mulu NP, HQ


Tänään saavuttiin Gunung Mulun kansallispuistoon vuorokauden mittaisen matkustamisen jälkeen. Helsingistä, Amsterdamiin, Kuola Lumpurin ja Mirin kautta vihdoin Muluun epämääräisten boarding pass-sotkujen jälkeen. Matkatavaratkin jäi Kuala Lumburiin. Niiden pitäisi tulla kuitenkin jo huomenna. Sää aurinkoinen 30(?) astetta. Kuuma joka tapauksessa. Olen litimärkä ja lentovaatteet, farkut ja t-paita, hikiset, nihkeät ja haisen. Kärpäset ovat olleet jo kiinnostuneita. Olo kuitenkin hyvä. Nautin lämmöstä, Tiger-kaljasta ja tropiikin hajuista ja äänistä.

 
 

Poppooseen kuuluu siis Ilkka, vaimonsa Eva, Viia, Anne, Mitja, Tanjona, Swee, Andreia, Varpu, Eleanor ja minä. Kansallisuuksia Suomen, Portugalin, Venäjän, Madagaskarin, Malesian, Ranskan ja Englannin eli seitsemän! Ja reissaajia 11 :)

(Kuva: Varpu)

Ihanaa, kun voi nauttia vaan reissaamisesta, kun ei tee enää väikkäriä. Ilkka-viikko täällä Gunung Mulussa on lomaa. Mun ei tarvitse stressata tai järjestää mitään! Eleanorinkin kanssa loppuviikkojen tavoitteet jees-kunnossa. Ja jos jotain menee pieleen niin maailma ei kaadu!


Elukka-saldona tähän mennessä sirittävät cicadat, gekot ja isot kauniit perhoset. Kunhan tulisi keruuputket perille ja Ilkka hankkisi viinaa niin pääsisi keräämään! Ja täällä "baarissa" soi Adele.. Aurinkovoide ja Ohvi olis in..



26.3.2013, Gunung Mulu NP, "baari"

Kello 17.15 baarissa perinteisellä Tiger-oluella. Sataa kaatamalla. Ekojen päivien kuumuus ja porotus vaihtui mukavaan kosteaan enemmän tai vähemmän sateiseen säähän. Ei haittaa, kunhan ei ole kylmä. Maha kurisee - taas. Kokoajan nälkä. Sitä se ulkoilma teettää.


Eilen oli aivan huippupäivä. Tai no aamulla kokousteltiin ja Ilkka oli tyhmä ;) Iltapäivä oli mahtava! Ensin käytiin melkein puolen kilsan canopy walkilla. Riippusillat oli kapeita, narisevia ja  heiluvia. Nähtiin yksi käärme. Muita elukoita edustavat tähän mennessä pienet oravat (Borneolla esiintyy kymmeniä oravalajeja), sammakot, erilaiset tuhatjalkaiset ja mitä mahtavin setti erilaisia hyönteisiä ja muutama kotilokin.

 
(Kuva: Varpu)
  --


Canopy walkin jälkeen mentiin katsomaan Deer Cave:a. Uskomattoman iso lepakkoluola. Luola päättyi romahtaneeseen kattoon, joka avasi näkymän satumaiseen laaksoon nimeltä Garden of Eden. Ikävä kyllä kameralla ei saanut ikuistettua kaikkea kauneutta ja mahtavuutta. Luolan saldo oli tietty lepakot, joista yksi ilmeisesti loukkaantunut löytyi luolan lattialta. Lisäksi guanolta löytyi tuhansittain torakoita ja joitakin Histeridae ja Tenebrionidae(?) koppiksia, jotka piti ottaa talteen.

 
Garden of Eden

Torakoita ja muuta kivaa ;)

Päivä huipentui noin parilla miljoonalla lepakolla! Kello 18-18.30 lepakot lähtivät suurina ryhminä luolasta muodostaen suuria käärmemäisesti aaltoilevia kuvioita taivaalle purkautuessaan luolan suulta. Käärmeitä oli useita ja suurin varmaan satoja metriä pitkä ja kymmeniä metrejä paksu. Myöhemmin lepakoita näkyi korkeammalla muodotaen erilaisia kuvioita, kuten pyöriviä renkaita ja suppiloita. Varmasti elämäni mahtavimpia kokemuksia. Tippa meinasi tulla linssiin, mutta oli pakko pidätellä kun muitakin mukana. Paluumatkaa siivitti sade ja ukkonen. Ukkoset ovat oma lukunsa täällä. Luonto tosissaan näyttää voimansa!


Tänään päivä alkoi järjestämällä pyyntivälineitä huomista Camp5-retkeä varten. Vielä melkein viikko kunnes päästään Ellien kanssa mun pyyntien kimppuun.

 
 
 
 

Tänään iltapäivä on ollut vähän tylsempi. Sataa ja metsäreissu peruttiin. Ollaan hengattu hostellilla, pakattu huomista varten ja pondattu Eleanorin kanssa tehdessämme omaa ostoslistaamme :)

Kämppä
Food
Food

Sen verran tuli metsässä käytyä, että testattiin Borneolaisen pitfallin asettamista. Paluumatkalla taas kunnolla vettä niskaan, mutta saldona silti kivoja kuvia erinäisistä ötököistä ja kuultiin myös jättimäisen puun kaatuminen metsässä. Kuulemma yleistä ja vaarallisimpia asioita viidakossa (kertoo Eleanor kokemuksen syvällä rintaäänellä).

Tikkuhyönteinen
Stick insect
Sienen loisima muurahainen


Mainittakoon vielä, että Varpu löysi himoitsemansa bioluminenssia päästävän sentipiidinsä Deer Cave:sta. Siitä tulee julkaisu!

7.4.2013 Lambir Hill's NP, CTFS House (tutkijatalo)

Kello on 7.20 sunnuntai aamuna. Diel-trapit koettu tunti sitten ja Eleanor meni takaisin nukkumaan. Ei ole tullut kirjoitettua tänne, kun päivät on mennyt töitä tehdessä ja illalla olen mennyt aikaisin nukkumaan tai katsonut True bloodia kaljan kera.

Viimeiset päivät Gunung Mulu NP (27.-29.3.) oltiin Eleanorin kanssa vielä Hanskin hommissa ns. Camp5:ssa. Sinne lähdettiin aikaisin aamulla oppaiden kera pitkillä ja kapeilla jokiveneillä. Veneissä oli takana pieni moottori ja kuski. Edessä poika tähystämässä ja ohjaamassa pitkän sauvan kanssa. Venematka kesti noin tunnin. Joen varrelta sai vuoroin ihastella metsää ja kalliomuodostelmia, vuoroin hämmästellä paikallisten asuinkyhäelmiä.



Paikoin, ja usein, vesi oli niin matalaa, että sauvapoika sai avittaa kepillä ja ohjata pois karikoista. Aikamoinen viilis, kun tukkaputkella ajettiin ohi uppotukkien oksien törröttäessä pinnalla. Kuski, nuori poika hänkin, oli kuitenkin taitava, osasi hommansa ja tunsi joen. Oli selvästi myös hellinyt moottoria, mitä ei voi sanoa Hanskin veneen kuskista. Hirvee meteli ja katku.


Matka jatkui 9km jalkaisin läpi alluvial(tulva)-metsän. Eleanor ja minä kannettiin mukanamme vain kahden yön kamppeita ja 3l vettä, mutta muilla Hanskilaisilla oli kantajat mukaanlukien ruokatarvikkeille. Kukaan ei kuitenkaan päässyt helpolla. Tosin tasamaalla käveleminen oli yllättävän helppoa, vaikka reppu painoi ja matkaa riitti. Matkalla nähtiin yksi viper-käärme.


Itse Camp5 oli aika luksus. Toimiva keittiö, hienot vessat ja suihkut (tosin kylmää vettä) ja makuulaverit, joissa oli talon puolesta jopa patjat! Oletus oli alunperin, että kovalla laverilla tulisi pari yötä nukuttua, kun ei makuualusta mahtunut mukaan, mutta jäi sitten sekin kokemus.
 

Camp5:ssa oli siis tarkoitus toistaa Ilkan 35v takainen pyynti alluvial-, kerangas-, ja limestone (pinaakkelit)metsässä. Alluvial oli jo nähty, pinaakkeleille en jaksanut lähteä kiipeämään ja halusin oppia tunnistamaan kerangas-metsän, joka oli vielä lähellä, joten valitsin sen vastuualueekseni. Sain tiimiini Viian ja Annen. Anne toimi sihteerinä ja Viia the duracell-pupu oli mitä mainioin pittfall-kuopan kaivaja. 53kpl yhtenä päivänä ilman narinoita! Itsellä meinasi mennä hermo metsän keppeihin, kun millään ei meinannut löytyä sopivia pitämmään pyydysten lautaskattoa paikoillaan. Myös Varpu myllersi kerangasissa etsien isoa juoksujalkaistaan. Se löytyi lopulta pienen itkun jälkeen kotimatkalla alluvial-metsästä. Hauska sattuma oli, että me tytöt oltiin vahingossa onnistuttu löytämään tuhatjalkainen, joita ko. juoksujalkainen mimikoi. Siinä taas Varpulle matskua julkaisuun!

Kerangas-metsätyypin tunnuskasveja eli lihansyöjäkasvit
Hole in thousand..

Anne merkkaa pyydyspaikkaa
Varpu
Sammakko naamankorkeudella - miten lie päässyt

Mainittakoon vielä, että leirin vieressä oli mukava joki, jossa polskutella, kahlailla ja makoilla perhosten imeskellessä uimapukua - kunnes nähtiin myös käärme mukavalla iltapäiväuinnilla..

 


Ilkan poppoo ja Varpu jäivät sitten taakse ja suunnattiin Eleanorin kanssa Miriin. Mirissä yövyttiin yksi yö. Parasta oli kun sai annettua haisulivaatteet pyykkärille ja sai ne puhtaina, kuivina ja tuoksuvina takaisin. Toiseksi parasta oli illalla syödä turistien suosimassa baarissa tonnaripitsaa ja juoda kolme tuoppia olutta. Muuten puolikkaat päivät meni shoppaillessa pyyntitarvikkeita ja ruokaa Lambir Hill's NP:tä varten ja netissä roikkuen.


31.3. naamat kohti Lambir Hill's:iä. Paikka on outo. Tyhjä ja täynnä kielto- ja rajoituskylttejä. Pahamaineista park manageriakaan ei ole näkynyt. Asutaan tutkijatalossa parin Khoonin (paikallinen kontakti) oppaan kanssa. On kaasuhella ja vesivessa. Suihkuna toimii ämpäri ja kauha. Ei valittamista. Ainoastaan pyykkääminen on haastavaa, erityisesti koska vaatteet eivät kuivu. Yli viikko jo oltu täällä ja ollut ehkä kaksi aurinkoista päivää. No, pilvisyys ja pieni sade helpottaa metsässä töiden tekemistä sillä nimensä mukaisesti ylä- ja alamäkeä riittää.

Kämppä
 
 

Metsä on hieno, mutta tyhjä - lukuunottamatta lantakuoriaisia! Viikon saalis käsittää varmaan jo tuhansia yksilöitä! Miten saan ne kotiin?! Tai ei metsä nyt AIVAN tyhjä ole. Oravia riittää. Naapurinakin ainakin kaksi eri lajia. Myös hornbill-lintuja ollaan onnistuttu näkemään ihan tästä kuistilta. Vielä pari päivää töitä ja sitten lento Kuchiniin ja vielä Kubah NP:hen. Tällä menolla tai työtahdilla se hoidetaan muutamassa päivässä. Josko sittenkin olisi rahaa hengata pidemmälti Kuchingissa? Toisaalta olen enemmän metsä- kuin kaupunki-ihmisiä, mutta jotenkin tuntuu ettei Eleanorin nuppi kestä tätä samalla tavalla kuin mun. Mutta onhan sillä paljon kenttäkokemusta. Kuvittelen varmaan vain. Täällä on vaan niin perhanasti ötököitä ja Eleanor-parka on jatkuvasti paukamilla.

Etsi pyydys
 
 
Raatopyydys
Lantapyydys
Puupyydys


 15.4.2013 Kubah NP, hostelli

Ja päiväkirja taas niin jäljessä. Aivorakosessa muistissa vielä neljä (mitä ne oli?!) tarinaa Lambir Hill's NP:stä ja kai vois Kuchingistakin jotain kertoa. Nyt siis jo Kubahissa neljättä iltaa. Eka pyynti koettu ja koppiksia oli, vaikka ensin oli epäilyksiä kun metsä vaikuttaa kovin secondary/kerangas-tyyppiseltä. Tilastojen mukaan kuitenkin 75% pitäisi olla mixed dipterocarp forestia. Mutta ensin vielä Lambiriin.

Näin jälkikäteen ja Kubahin rotankolossa ollessa Lambir oli oikein mainio paikka. Mukava terassi, joten sai työpäivän jälkeen istua ulkona vaikka sitten hyttysten syötävänä. Tai no, istun minä nytkin hostellin terassilla, eikä edes hyttyset syö. Jostain syystä tää mesta on vaan niin out. Ehkä Lambirissa auttoi myös seura - 4 paikallista jäpikkää, Tus, Badon, Steward ja Manau, jotka pitivät puljua pystyssä, toimivat meille oppaina ja kuskeina, toivat meille Miristä leipää ja mulle kaljaa lisää ja siis tekivät Khoonille kenttätöitä. Yks valkonaamakin siellä tosin vieraili, australialainen mallintaja Rayan jotain, joka no, ei ollut ihan samalla aaltopituudella kuin minä. Pojat sitä passas ja Eleanor yritti sen kanssa jutella, mutta.. Sivilisaation merkkejä on kuulemma, että vessapaperin voi heittää pönttöön. Ehkä täällä Kubahissakin suurin ongelma on noi valkonaamat, joiden kanssa pitää hostellin yhteistilat jakaa. No sentäs oli yks jenkki, jota viitti vähän katella. Mutta paikallinen staffi on kyllä ystävällistä ja mukavaa. Erityisesti portinvartija, jolla hauska veikeä huumorintaju ja puhuu asiat suoraan. Niin tosin tekee park manager Stephenkin, mitä nyt hänen aksentistaan saan selvää. Ainiin, ne Lambir-tarinat.

No, muutama eläintarina - tai havainto on. Yhtenä päivänä kun laitettiin transekteja 52ha-plottiin kuultiin barking deer (Muntjac) ja nähtiin ja kuultiin lauma apinoita. Myös mentäessä blue-red-polkua pitkin summittiin kuultiin taas barking deer ja nähtiin paljon sikojen jälkiä. Summit-reissu (alt. 365m) oli haastavin Lambir-reissuista - noin 12km ylös ja alas. Kesti koko päivän. Kunto kuitenkin jo niin hyvä, ettei paremmasta väliä. Olin niin ylpeä, kun selvisin reissusta ja vielä kahtena päivänä, enkä tosiaankaan jäänyt Eleanorille tai oppaalle (Steward oli ekalla kerralla mukana) toiseksi.

Muuta vielä mainitsemisen arvoista on, hmm, ehkä vähän nolot kokemukset diel activity-kokeen iltapyynnin bomber dier-beetlejen ja gigant-freeky-frogin kanssa. Diel activity-kokeessa tarkoituksena oli kokea pyydykset hämäräaikaan aamulla ja illalla, ja illalla paluumatka oli sitten pimeässä. Ekana iltana paluumatkalla löydettiin joenvarren hietikolta bomber dier-koppiksia (Carabidae). Samaan hengenvetoon kun Eleanor niiden ominaisuuksia mulle selostaa, olen jo mitään kuulematta ottamassa yhtä käteen.. Aikamoinen tunne, kun huomaa yhtäkkiä pitävänsä KUUMENEVAA hyönteistä hyppysissään, joka sanoo POKS ja rikin tms. hajuinen savu pöllähtää naamalla ja itseasiassa myös toiseen silmään. Koppis lensi hyppysistä kuin leppäkeihäs ja tapahtumaa todisti vielä viikon savujäljet sormissa!


No, toisena iltana niitä piti tietty yrittää pyydystää. Välineinä meidän ah-niin korvaamattomat ja rakkaat monikäyttöiset FIT-purkit. Koppis purkin alle, kannen hivutus maata pitkin ja elukka kiinni! Purkkiin viina - POF! - elukka hengiltä, putkeen ja uutta kiinni. Oltiin tosi näppäriä, mutta saatiin lopulta kiinni vain kaksi - molemmille omat.

Flight intercept trap (FIT)
 
 

Paluumatka pimeässä viidakossa oli yhtä hitchcochia. Varjoja, jättiläismäisiä tikkuhyönteisiä ja kaikkee muuta, mitä mielikuvitus vaan keksii.. Olin jo hiukan friikkaantunut kaikesta hölmöstä mitä vaan mielikuvitukseni keksi, kun pientä matalaa siltaa ylittäessäni kuulin kahinaa pusikosta. Eleanor kulki edelläni. Kahinan aiheuttaja oli jättimäinen (20cm?) ihonvärinen sammakko, joka hyppäsi Eleanoria kohden sillan yli toiselle puolelle lammikkoon, kääntyi ja jäi tuijottamaan meitä. Joo, näytti siltä, että oli agressiivinen Eleanoria kohtaan, mutta hei - sammakko! Joo, se muka tuijottaa meitä, mutta hei - sammakko! Sade ropisi keltaiseen muovikassisadeviittaani ja otsalamppu roikkui epämukavasti otsallani. Se on SAMMAKKO - nainen! Ryhdistäydy! Yritän livahtaa sammakon ohi, mutta se hyppää perääni, saan friikkauskohtauksen ja hyvä etten jyrää Eleanoria sillalta rynnätessäni kirkuen karkuun. Eleanor vaan nauroi!

No, nyt siis Kubahin rotankolossa. Onneksi oli yksi väliyö Kuchingissa, joka oli oikein kaunis verrattuna Miriin. Saatiin hyvää ruokaa suoraan eteen ja pyykättyä ennen tänne ROTANKOLOON tulemista. Tai ehkä me ollaan vaan jo niin väsyneitä. No, enää viikko pyyntiä ja sit naama kohti Kuchingia ja kotia. Ehkä joku ilta jaksan ja keksin vielä kirjoittamista tästä ROTANKOLOSTA! Ainakin tämänpäiväisestä reissusta Matang Wildlife Centeriin (MWC) tarttee kirjoittaa! Ja ainii, Eleanorin rintsikat oli pöllitty pyykkinarulta. Se on nyt vähän pissed off..

Kuvia Kuchingista:

Water front-aluetta
Lounaspaikka
Kuching tarkoittaa kissaa
Ellie
Paikallinen erikoisuus nimeltä Laksa.. Hyvää oli!
Kuching

Kuvia Kubahista:

Kämppä
Etupiha ;)
Meidän huone - torakat tykkäs
Olohuone
Metsään mars! Huomaa iilimatosukat
Tarvikkeita
Let's go!
Hämähäkki
??
 



18.4.2013 Oku 2v.!


Okun synttäripäivä! Iso poika jo! Kohta ajatuksena soittaa tyypille, jos vaan kenttää riittää. Ja siis tänne pitäisi taas päivittää juttuja. Naamakirja on tehnyt musta laiskan kirjoittaja.

---

Siellä se Oku-synttäripoika oli ulkoilemassa. Remu oli jätetty kotiin. Kiva nähdä viikon päästä, muistaako tyyppi mua edes (siis siskonpoika).

---

Niin, se MWC. Keskuksen tarkoitus on siis kuntouttaa villieläimiä, erityisesti orankeja ja sun beareja, jotka on löydetty esimerkiksi yksityiskodeista, ja palauttaa luontoon. Keskuksella on myös lisääntymisohjelma, ja useita siellä syntyneitäkin eläimiä on jo vapautettu luontoon. Kaikenkaikkiaan ihan mukavanoloinen keskus, jossa eläimillä ihan jees oltavat. Tosin yksi iso uros oranki oli vähän masentavassa häkissä, ehkä odottamassa siirtoa tai hoitoa. Lisäksi selvästi uusi tulokas, bearcat, oli laitettu clouded leopardin häkkiin ja oli vähän levoton. Ts. häkki oli sisustettu samalla tavalla kuin naapurihäkin leopardin. Leopardi oli muuten yllättävän pieni! Seuraavassa häkissä oli kaksi bearcattia lisää, jotka kuulemma liian vanhoja, jotta niitä voisi enää kotiuttaa takaisin metsään. Gibbonit olivat myös yllättävän pieniä ja apinamaisia. Yhdessä häkissä oli vähän masentuneen oloiset kaverukset, mutta toisessa häkissä oli pelleilevä tapaus, joka teki mm. kuperkeikkoja. Kauriit taas olivat yllättävän isoja! Tyyliin hirven kokoisia. Muuten elukoita oli kaksi lajia krokotiilejä, joista toisella pitkä kapea nokka (tsekkaa nimi), kilpikonnia, piikkisika ja erilaisia lintuja, myös hornbillejä. Hauskoja tyyppejä oli minikarhut (sun bear), joita oli kolme. Kirjan mukaan yhdeksän, joten ilmeisesti kuusi oli jo vapauttettu takaisin luontoon! Erityisesti karhujen häkistä huomasi, että eläinten virikkeistämiseen oli panostettu. Muutamalla elukalla tosin oli vähemmän imartelevat oltavat. Täytyykin meilata sinne ja kysyä. Ehkä tehdä lehtijuttu!

Bear cats - vanhukset
Surulliset gibbonit
Pelle-gibboni
Sun bear

MWC:n pääkohde oli kuitenkin orangit (orang utan = metsäihminen), joista näkyvillä oli kuusi. Kaksi isoa urosta oli omissa tiloissaan - toinen tosiaan omituisen pienessä häkissä, mutta toisella oli iso muurien ympäröimä alue. Tää tyyppi veti hirsunaa varjossa, kun häkkityyppi oli vähän levoton. Toisessa isossa muurien ympäröimässä tilassa oli neljä orankia, kaksi naarasta ja kaksi poikasta. Kattavien julisteiden perusteella keskuksessa on sekä lisääntymisohjelman tuottamia nuoria orankeja, mutta erotyisesti vanhemmat on löydetty aikoinaan yksityiskodeista. Useita orankeja, naaraita ja poikasia, oli ohjelman puitteissa jo vapautettu luontoon. Isojen alpha-urosten ongelmana ovat olleet tappelut ja niistä vammautumiset ja ne usein pidetäänkin keskuksessa lisääntymistarkoituksessa.


Seuraavana päivänä eli eilen meillä oli Eleanorin kanssa vapaapäivä, tai puoli päivää. Aamulla haettiin Stephenin avustuksella mun maastavientilupa Forest department HQ:sta Kuchingista ja sen jälkeen metsästettiin lisää etanolia näytteiden säilöntään. Iltapäivä vietettiin sitten syöden, juoden ja shoppaillen. Oli ihan jees vapaapäivä, mutta jotenkin ei enää jaksa nauttia tästä mestasta.

Vapaapäivä Kuchingissa eli kissakaupungissa:

Jostain syystä suurinosa Borneon kissoista oli hännättömiä..
Ostamassa Sarawak-kakkua
Maistiaisia

Tänään oli kyllä piristävää törmätä kilpikonnaan, kun oltiin tulossa takaisin hostellille laitettuamme 15 canopy- ja 15 extra-pyydystä (syötteinä hedelmiä ja sieniä) Rayi-polulle. Tyyppi oli reipas ja rohkea ja antoi meidän kiltisti valokuvata ennen kuin lähti reippain askelin kömpimään kohti meidän banaanilla ja appelsiinilla varustettuihin pyydyksiin..



Kuvia Kubahista:

Waterfall polku
Termiittipolku
Näkymää Selang view pointilta
Lounastauko
Kubahissa ei lopulta ollut edes iilimatoja
 

 
 
Huomenna muutto Chalet neloseen, kun hostellin valtaa joukko opiskelijoita.. Joku teemapäivä täällä. Ei mitään muistikuvaa mikä. Ehkä sammakot? Viikon päästä kotona!

21.4.2013

Muutettiinkin vasta eilen. Aika luksusmesta hostelliin verrattuna erityisesti oman terassin takia. Muuten varustus kuin kehnossa kesämökissä. Kello on 7.30 aamulla ja odottelen Eleanorin heräämistä niin lähdetään pikkuhiljaa kokemaan pyydyksiä summitista 600-800 metrin korkeudesta. Olen kyllä ylittänyt itseni tällä reissulla iloisesti! Kunto on - mahtava! Nuppi on pysynyt enemmän kuin suorassa ja tänä aamuna uskalsin lähteä yksin hämärään metsään (aurinko nousi pikkuhiljaa) otsalampun kanssa kokemaan diel-pyydyksiä. Tietty ensimmäisen 50 metrin matkalla näin sitten käärmeen. Metrin pituinen kapea otus, jolla musta-sini(-valkoinen?) pituusraidoitus ja punainen pää ja hännänpää noin 10cm matkalta. Oli menossa polun poikki, kun hokas mut ja mä sen. Pysähtyi ja töllisteli vähän aikaa ja päätti sitten jatkaa matkaa. Sain pidettyä oman friikkaantumisen kurissa vaikka ehkä turhan paljon tuli sen jälkeen tarkistettua jokainen kiemurteleva juuri. (Myöhemmin tunnistin otuksen tappavan myrkylliseksi Blue Malayan Coral-käärmeeksi).

Uusi kämppä
 
 
 
 
Saaliskassi

Olen myös niin ylpeä ittestäni, että kävelin toissapäivänä summitille (korkeusero täältä 500m, matka 5km) 1h 40min kun opastuksissa sanotaan, että matkaan menee 3,5h! Olisin varmaan ollut nopeampikin, jossei olis tullut pysähdyttyä tölläämään vaikuttavaa Asian paradise flycatcheria, joka esitteli soidinlentoaan.

Summitin huipulla näkyy masto
Tassua toisen eteen siis!
Matkan varrelta. Etsi lisko!
Melkein perillä!
 

Näkymät summitilta oli mahtavat! Ja huhun mukaan sieltä pitäisi näkyä Kalimantanille asti!  Muuten kulku on vähän tylsää, koska tie on asfaltoitu ja siis noin 10 metrin leveä aukko metsässä (huipulla on joku masto). Tietty helpottaa kävelemistä, jos ei paista aurinko. Eleanor käräytti itsensä edellisellä reissulla summitin huipulla yrittäessään pyydystää Cicindeloja. Itse olen onnistunut olemaan käräyttämättä itseäni ulkona, mutta äsken kyllä käräytin keittäessäni vettä..

Perillä!

Itse mastolle matka olisi jatkunut näin
Alaspäin mentäessä jaksoi vähän katsoa ympärilleenkin..
Syötti!
Lihansyöjäkasvi

Pikkasen pelottaa tän päivän edessä oleva kiipeäminen. Nukuin vähän ja huonosti. Aurinko sentään on ainakin vielä pilvessä, mutta lämpöä on varmaan jo lähes 30 astetta. Mutta kiva nähdä, tuliko pyydyksiin mitään mielenkiintoista. Ja matkakaveriksi päätettiin tälle reissulle ottaa MP3:set ;)

---

Okein, summitti vedettiin tänään 1h 15min. Mitään ei nähty, huipulla oli pilvistä ja päässä heitti, kun unohdin juoda. Eleanor käveli itsensä rakoille. Nyt tarttis valmistella tavarat ja etiketit illan ja aamun diel-koentaan. Ja aloittaa Lambirin näytteiden viinojen tyhjennys. Suihkukin voisi olla vaihtoehto. Haisen. Tää paita ja sukat lentää jo roskikseen.

Kohta nokka kohti kotia!!

---

Viimeinen päivä Borneolla ennen lentoa kotiin:

Kissat oli päiväunilla
Paikallista nuorisoa
Aamulla piti vielä tsekata paikallinen luonnontieteellinen museo

Taksia odotellessa
 

Lopuksi: Nyt kotona viikon olleena olisin jo valmis lähtemään takaisin ;) Tai ehkä seuraavan kerran Sabahin puolelle katsomaan elukoita ilman kaltereita..